Valo pimeydessä (Aurinkosydän)
Kaksi vuotta jatkuneeseen eristykseen nähden on ihme, että kukaan meistä on kirjoittanut yhtään mitään. Ilman museoita ja kirjastoja pääni on ollut tyhjä — en ole monina viikkoina lähtenyt omaa kortteliani kauemmas.
Nyt toivon, että pahin on takanapäin ja maailma vähitellen avautuu. Jos hyvin käy, minut näkee lokakuussa puhumassa julkisesti tarinarakenteista ja niiden hyödyistä Ison Omenan kirjastossa. Kirjamessukausi tekee myös tuloaan. Yliopisto-opintoni ovat loppusuoralla ja aikaa jää taas romaanin editoinnille. Ennen kuin huomaankaan, on taas kevät.
Eräänä aurinkoisena kevätpäivänä, kun pandemiaa ei vielä ollut, kirjoitin hassun pienen tarinan miehestä, joka oli tehnyt koko maailman onnelliseksi ja tuominnut siinä samalla itsensä kurjuuteen. Rajiv Chowdhury astui paperille varmana siitä, mitä halusi (ja mitä ei halunnut), ja työkseni jäi parhaani mukaan välittää hänet lukijalle niin kuin hän oli jostakin tajuntani uumenista ilmestynyt.
Olin ajatellut, että molekyyliprintteri olisi oman elämäni viisasten kivi, jota onnellisena etsisin koko lopun uraani. Mistä olisin voinut tietää olevani alkemisti?
Njinga oli meistä kahdesta viisaampi. Hänen lukaalinsa on nykyään pilvenpiirtäjän kattokerroksessa, mitä lie yli sata neliötä aivan Shenzhenin keskustassa. Olohuone on täynnä vitriinejä ja kokopuisia kirjahyllyjä, satoja kuriositeetteja kuin suoraan jostakin 1930-luvun poikamiesboksista – vanhaa lääkärinkamaa: pronssisia instrumentteja, kaikenlaisia lasipurtiloita. Esineet kävisivät keskiaikaisista kidutusvälineistä; ihmisen pääkallo tuijottaa hyllyltä kahden kirjan välistä, joiden selkämyksissä lukee Njinga Kanku, MD.
Ellen olisi itse printannut sitä Njingalle, luulisin sen olevan aito…
”Rajiv?”
Minun on täytynyt hiljetä tajuamattani – olen lopettanut kuuntelemisen. Kaverini on kääntynyt katsomaan minua olkansa yli; nuo raivostuttavat ruskeat silmät, jotka lääkärin tottuneella tarkkuudella tietävät heti, etten tunne oloani mukavaksi. Kämpän yltiöylellisyys tekee minut vielä vuosien jälkeenkin hermostuneeksi siitäkin huolimatta, etten kaivannut rahaa kauan ennen kuin siitä tuli merkityksetöntä kaikille muillekin.
Hieron silmiäni, vaikkei minun pitäisi. Tulisitko nyt jo ulos, rikka pieni? ”Anteeksi, sanoitko jotakin?”
”Sitä vain, että kahvi on jo valmis. Mikset istu?”
Yritän olla vajoamatta Njingan luksustuolin pehmusteisiin ja näyttää edes etäisesti ylevältä – joudun tarraamaan käsinojiin, jotten lysähtäisi jonnekin nahkaisiin uumeniin. Tästä on näkymä Zhujiang-joelle ja siitä yli Hong Kongiin: valtavat lasi-ikkunat näyttävät hädin tuskin pysyvän paikoillaan kapeiden teräsvahvikkeiden välissä.
Njinga kantaa kahvivadin keittiöstä ja laskee sen tottuneesti väliimme. En ole koskaan tykännyt small talkista, mutta näen sen jo myrskyn lailla nousevan hänen hymyssään. ”Miten työskentely sujuu?”
Poimin kupin pöydältä katsomatta häntä. ”Samoin kuin viime viikolla.”
”Niin huonosti?”
”Ja sitä edellisellä viikolla…”
”Rajiv…”
Tarkoitukseni ei ollut olla avoimen katkera. Njinga on ainoa ihminen, joka minulla on tässä kaupungissa – ainoa ihminen, jonka kanssa pystyn olemaan oma itseni, eikä hän ansaitse olla pahan tuuleni kohteena.
Huitaisen kättäni Njingan suuntaan hälventääkseni edellisen lauseeni ja irvistän.
Njinga laskeutuu nojatuoliin viereeni. ”Löydät kyllä jotakin vielä, olen varma.”
”En oikein tiedä… Tarvitseeko ihmisen tehdä yhtään mitään?”
”Ei ihmisen –” Njinga luo minuun pitkän katseen kupin reunan yli siemaistessaan kahvistaan. ”– vaan sinun. Kauanko uskot voivasi jatkaa tällä tavalla?”
Seuraan hänen esimerkkiään välttyäkseni sanomasta mitään. Olemme käyneet tämän saman keskustelun moneen kertaan, enkä tiedä, miten Njingalla riittää kärsivällisyyttä enää puhua asiasta. Ehkei hän ole nähnyt työhuonettani – kaikkia keskeneräisiä keksintöjä, lapsenkenkiinsä hylättyjä projekteja, puoliavonaisia läppäreitä – mutta hän tietää niistä. Kai hän siksi kutsuu minut tänne joka viikko: pitääkseen kiinni edes viimeisestä ihmisyyden hivenestäni.
”Ei, mutta todella”, Njinga sanoo. ”Mitä aiot tehdä?”
Kohautan olkiani. ”Voisin ryhtyä lääkäriksi –”
Njingalta pääsee epäuskoinen pärskähdys. Yliopiston kandiopintoihin kuului pakollinen määrä harjoittelua, mutten
ole jälkeen viettänyt vapaaehtoisesti vastaanottohuoneessa päivääkään.Biokemian laitoksella vitsailtiin ihmisten olevan parhaimmillaan solutasolla, enkä ole löytänyt tälle vielä vastatodistetta.
”Voisit yhä tulla mukaani kun käymme porukalla saaristossa. Risteily tekisi sinullekin hyvää.” Meri-ilmaa. Skumppaa. Kaviaaria. Biljardia risteilijän alakannella. ”Onko ihmekään, ettet saa yhtään mitään aikaan, kun istut päivät pitkät kotona laitteidesi parissa?”
En halua myöntää olevani jälkimmäisestä samaa mieltä. Njinga ei ole ainut, joka on halunnut viime aikoina nähdä minua, mutta hän on ainut, jonka puheluihin vastaan. Hän tarkoittaa hyvää, mutta ystävämme haluavat minulta kaikki samaa: että antaisin jotenkin takaisin heidän vaurautensa. He ajattelevat, että jos he vain mesenoisivat minua, keksisin, miten massat saisi takaisin töihin. He kaikki katsovat minua kuin velhoa, enkä pidä siitä yhtään enempää kuin katseista kadulla.
Mutta Njingalle on turha kertoa tätä kaikkea. En usein itse ymmärrä, mikä minut ajaa piiloon, kun maailma olisi valmis antamaan minulle mitä tahansa. Mitä tahansa, millä minäkin olisin muiden tavoin onnellinen.
Älykelloni piippaa äkkiä kovaan ääneen: liikaa kofeiinia. Kiroilen ja näpäytän vekottimen näyttöä; mokomakin lapsenvahti. ”Tiedän, tiedän…”
Njinga naurahtaa. ”Ihmeellistä tämä nykyteknologia. Pian me molemmat olemme lopullisesti työttömiä.”
Ja kuka saakaan syyttää siitä ainoastaan itseään?
Kuka palvelee palvelinta (Aurinkosydän, 2021)
Voiko hyviä tarinoita syntyä maailmoista, missä kaikki on jo täydellistä? Aurinkosydän – kaikuja paremmista tulevaisuuksista sisältää 15 novellia niin palkituilta tieteiskirjoittajilta kuin spekulatiivisen fiktion nousevilta nimiltä.
Tämän kirjan novellit haastavat ajatuksen, ettei utopiagenrellä ole enää mielekästä sanottavaa. Ehkä ekokatastrofin jälkeen seuraakin solarpunk-utopia? Jos materiaalitulostus todella vapauttaa meidät työn ikeestä, keksimmekö tilalle uusia ongelmia? Pystyykö täydellinen yhteiskuntakaan takaamaan jokaiselle onnellisuuden?
Aurinkosydän on novellikokoelma ihmiskunnan valoisalta puolelta. Antologia luo uskoa siihen, että haastavankin kotelovaiheen jälkeen koittaa vielä ihmiskunnan perhosaika.
Novelli ilmestyy lokakuun 1. päivä Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n Aurinkosydän — kaikuja paremmista tulevaisuuksista -antologiassa. Vähänpä kukaan meistä tiesi, miten ajankohtaiseksi toivon teema nousisi. Fantasiaa kirjoittavana ja lukevana scifiin — tarkemmin sanoen hopepunkiin — heittäytyminen oli ihanan virkistävä haaste, ja opin samalla paljon hopepunkin juurista ja sen siteistä afrofuturismiin.
Afrofuturismi ja sen vähittäinen nousu ansaitsisi kokonaan oman kirjansa, enkä ole oikea ihminen kirjoittamaan sitä. Kun luin antologian kirjoituskutsun, tiesin silti, etten voisi ohittaakaan genren olemassaoloa.
Tieteiskirjallisuus kuvaa maailmoja, jotka realistisesti voisivat joskus olla olemassa. Utopiat kuvaavat maailmaa sellaisena, kuin sen pitäisi olla. Jotta maailman voisi sanoa lähenevän mitään utopiaa muistuttavaa, historiallisesti syrjään jääneiden kansojen ja valtioiden täytyy nousta länsimaiden kanssa samanlaiseen asemaan. Utopian kuvaamisessa on siis aina myös jotakin poliittista, mihin Keijo Lakkalan esipuhe Aurinkosydämessä hyvin pureutuu.
Vaan voiko sellaista utopiaa ollakaan, joka ei jonkun muun näkökulmasta olisi dystopia? Minulla oli etuoikeus lukea antologia jo ennen julkaisupäivää ja huomasin monen novellin kyseenalaistavan tavalla tai toisella ajatuksen, voiko täydellistä maailmaa koskaan edes tulla. Myös Rajiv herää huomaamaan, etteivät hänen keksimänsä älylaitteet aina olekaan yksiselitteisen hyvä asia.
Novellin kirjoittamisen jälkeen olen jäänyt miettimään, miten pieneltä näyttävät teot ja keksinnöt voivat johtaa valtaviin mullistuksiin myöhemmin. Kuuluisin esimerkki lienee Internet, mutta murroksia on ollut historian mittaan satoja. Jään mielenkiinnolla odottamaan, minkälaisia ajatuksia Aurinkosydän lukijoissa herättää — tulkaa kertomaan minulle, miltä paremmat tulevaisuudet ovat maistuneet!
Mainittakoon vielä, että antologian myyntitulot menevät kokonaisuudessaan Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n tukemiseen. STK on jo vuodesta 1984 toiminut edistääkseen suomalaisen spekulatiivisen fiktion asemaa ja tasoa, mutta on monien yhdistysten tavoin kärsinyt pandemian aikana rahahuolista. Antologian tulot auttavat osittain kustantamaan kurssit, miitit ja virkistyspäivät, mutta ennen kaikkea mahdollistavat edes nimellisten palkkioiden maksamisen niille kirjallisuuden ammattilaisille, jotka lahjoittavat aikansa ja osaamisensa yhdistyksen toimintaan.
0 kommenttia