Valmis käsikirjoitus — mitä nyt?

Serafia Alho /

Aloitetaanpa uutisista, niitä nimittäin on. Blogi on levännyt hiljaisuudessa, koska minulla on ollut kiire kirjoittaa, ja siinä se nyt on: valmis käsikirjoitus.

Valmis. Ei vielä täydellinen, ei lähellekään. Valmis vain siinä mielessä, että kaikki muutokset, joita voin tehdä, ovat enää joko kosmeettisia tai sellaisia, että ne tekisivät romaanista erilaisen tekemättä siitä parempaa. Tässä vaiheessa esilukijani eivät kuitenkaan voi juuri enää auttaa minua, vaan teksti tarvitsee ammattilaisen katsetta, ja niin käsikirjoitus on nyt matkalla kustantamoihin ja palaa sieltä vuoden sisään joko hyväksynnän tai hylkäysten kanssa.

Olen tehnyt parhaani romaanin eteen ja sen täytyy riittää; nyt on hyvä hetki ottaa etäisyyttä. Sillä aikaa minulla on aikaa keskittyä muuhun: lukemiseen, ystäviin, ulkona kulkemiseen — ehkä jopa tämän blogin päivittämiseen. Uudet tarinat ovat nekin kauan odottaneet vuoroaan.

En usko hyppääväni suoraan seuraavan romaanin matkaan, vaan tästä saattaa tulla novellien vuosi. Kaikki riippuu tietysti siitä, mitä kustantamoista kuuluu.

Kevään uutiset

Ja novellirintamalla tapahtuu jo. Kirjoitin Suomen tieteis- ja fantasiakirjoittajat ry:n hopepunk-antologiaan tarinan miehestä, joka ratkaisee maailman ongelmat mutta tekee samalla itsensä onnettomaksi. Viestejä paremmista tulevaisuuksista -antologia ilmestynee ensi vuonna, mistä lupaan kertoa lisää, kun ilmestymispäivä lähestyy.

Paljon lähempänä on Outi Hongiston ja Eeva Klingbergin kirjojen julkistamistilaisuus, missä minulla on ilo olla haastattelijan roolissa. Jos rikoskirjallisuus tai historialliset romaanit kiinnostavat, suosittelen etsimään niitä kirjakaupasta tai kirjastosta.

Eevan romaani sijoittuu menneisyyden Alabamaan, Outin taas tutummille Espoon nykymaisemiin. Kummatkin heistä ovat nähneet aimo määrän vaivaa taustatutkimuksessa, ja se myös näkyy. Olen jo lukenut molemmat ja odotan innolla tilaisuutta kaivella tarinoiden taustoja syvemmin. Jos satut liikkumaan lähiviikkoina Espoon alueella, tervetuloa kuuntelemaan!

Päivitys 14.3. koronaviruksen vuoksi kirjajulkkarit peruuntuivat. Etsimme vaihtoehtoisia keinoja juhlistaa romaanien ilmestymistä!

Kuluneen vuoden kohokohtia

Vuoteen mahtuu niin kovin paljon. Paljon hyviä asioita, paljon raskaita asioita. Paljon asioita, joista olen halunnut kirjoittaa. Usein kirjoittaminen itsessään on ollut rankkaa: Olen paennut tänä vuonna tavattoman paljon kahviloihin, minne tahansa ulos talosta. Epätoivoisimmillani reissasin lentokentälle asti, kahvilat kun sulkevat muualla mahdottoman aikaisin.

Pitkään suosikkipakopaikkani oli Hakunilan (oikeammin Håkansbölen) kartanossa toimiva kahvila Ruuna. Kartanon päärakennus on arkkitehti Armas Lindgrenin työtä — saman arkkitehdin, jonka kädenjälkeä ovat muun muassa Suomen kansallismuseo ja Helsingin uusi ylioppilastalo. Hakunilan kartano on yleensäkin erikoinen siitä, kuinka paljon rakkautta se on pitkän historiansa aikana saanut. Monet kartanot kuihtuvat ja ympäröivät alueet myydään, kun taas tämä taas pysyi samassa suvussa vuodesta 1905 aina vuoteen 2005, jolloin suku möi alueen Vantaan kaupungille.

Aivan viime vuodet kartanosta on huolehtinut Håkansbölen kartanon kummit ry, jotka osin varmistavat, että kartano on auki kävijöille kesäaikaan. Ruuna taas on auki ympäri vuoden, ja nyt kevään tullen suosittelenkin aluetta lämpimästi kaupunkituristeille: pihalle mahtuu hyvin vaikka piknikille, ja kahvin sekä keiton lisäksi Ruunasta saa myös pohjoismaista käsityötä.

Saatoin itsekin langeta ostamaan jotakin, vaikka saavuin paikalle vain kirjoitusmielessä…

Ja vaikkei paikalle pääsekään, kartanon yli viisisataavuotinen historia on itsessään jo kiehtova, ja luettavissa Vantaan kaupungin verkkosivuilla. Se on monin tavoin Suomen historia pienoiskoossa ja vilisee viitteitä paitsi kuuluisiin arkkitehteihin, myös Suomen moniin mahtisukuihin.

Liekö siis ihmekään, että Museovirasto on luokitellut kartanon miljöineen valtakunnallisesti merkittävien kulttuuriympäristöjen joukkoon.

Jeannette Ng: Under the Pendulum Sun

Tartuin Under the Pendulum Suniin kirjakaupassa umpimähkään tuntematta kirjaa tai Jeannette Ngiä ennestään — etukansi veti minut puoleensa ja pakotti lukemaan takakannen, ja siitä löysin jo itseni kantamasta kirjaa kassalle asti.

Pendulum Sun on Ngin esikoiskirja ja voitti hänelle parhaalle uudelle kirjailijalle osoitetun scifi- ja fantasiagenren Astounding-palkinnon viime vuonna. Palkinto on enemmän kuin ansaittu, eikä pelkästään Pendulum Sunin itsensä takia: Ng on peloton, niin fiktiossaan kuin sen ulkopuolella. Ennen Jeannette Ngiä palkinto oli nimetty yhdysvaltalaisen kirjailija/kustannustoimittaja John W. Campbellin mukaan, mutta nimi päätettiin muuttaa, kun Ngin kritisoi palkinnon vastaanottotilaisuudessa Campbellin rasistisia aatteita.

Vaikka rasismi katsotaankin yleisesti tuomittavaksi, on silti hurja teko niin suorasanaisesti haastaa palkinnon jakajat pidellessään sitä — ja vielä tuhatpäisen yleisön edessä. Ja jotakin kertoo, että vaikka John W. Campbellin nimen säilyttämistä palkinnossa oli kritisoitu ennenkin, vasta Ngin mukaantulo toi muutoksen asiaan.

En tiedä, mitä Ng tällä hetkellä kirjoittaa, mutta voin vain toivoa sen olevan yhtä väkevää kuin Jeannette Ng itse. Sillä välin meillä on Under the Pendulum Sun, joka kirjailijansa tavoin rikkoo rajoja — ja tekee sen huolitellulla tyylillä.

* * *

Susanna Clarken Jonathan Strange & Herra Norrellinin jälkeen minua on jäänyt kaihertamaan halu lukea lisää tarinoita fair folkista eli faesta. Fae on sana, johon meillä ei suomeksi ole tyydyttävää vastinetta — Norrellin suomenkielinen käännös käyttää sanaa ”keiju”, mutta Jeannette Ngin sen enempää kuin Susanna Clarken keijut eivät ole niitä söpöjä siivekkäitä kukkaisotuksia, joihin sana mielletään, vaan Brittien saarten mytologian tuntemia epäinhimillisyydessään julmia, toismaailmallisia olentoja, joille ihmiselämä ei useinkaan merkitse mitään.

Molemmissa romaaneissa on vivahteita kauhusta, ja Under the Pendulum Sun vetää huomion erityisesti henkilöhahmojensa psykologiaan. Kosketus keijuihin tuottaa tarinoissa usein ihmisille kauhistuttavaa vahinkoa, ja Jeannette Ng seuraa tätä perinnettä mestarillisesti.

Jeannette Ng: Under the Pendulum Sun

En aio paljastaa kirjan juonesta muuta kuin teoksen premissin, tämä nimittäin on romaani, johon kannattaa sukeltaa sokkona. Kirjaa ei myöskään ole helppo kuvailla paljoakaan pilaamatta sen suomia yllätyksiä, mutta sen verran kerron tarinan teemoista, että perhesuhteet ja kristillinen moraali ovat paljon esillä. Jeannette Ng tuntee kristillisen perinteen hyvin, muttei myöskään ole naimisissa sen kanssa. Hän hyödyntää tuntemustaan historiasta ja raamatullisesta kaanonista luodakseen jotakin kiehtovaa ja uutta, joka ei millään lailla ole riippuvainen lähteistään, mutta on varmasti nautittavampi sellaiselle, joka on kertaalleen lukenut Raamattunsa kannesta kanteen.

Tarina sijoittuu vaihtoehtohistorialliseen viktoriaaniseen aikaan, missä ihmiskunta on joitakin vuosia aikaisemmin löytänyt reitin keijujen maahan. Täällä aika ja paikka toimivat oudosti, eikä aurinkoa ole, vain valtava lyhty, joka heiluu maan päällä. Kristilliset lähetyssaarnaajat ovat ensimmäisten joukossa saapuneet tänne yrittääkseen käännyttää jumalattomat keijut oikeaan uskoon, mutta työ on vaikeaa ja turhauttavaa, usein jopa pelottavaakin.

Se saattaa myös olla mahdotonta, sillä lähetyssaarnaajat ovat pitkään olleet pitkälti rajoitettuja Gethsemaneksi nimettyyn taloon, jonka ulkopuolelle on ollut vaikea lähteä ilman kuningatar Mabin lupaa.

Tarinan keskiössä on nykyisen lähetyssaarnaajan sisar Catherine Helstone, joka matkustaa keijujen maahan huolestuttuaan siitä, ettei ole kuullut veljestään mitään pitkään aikaan. Hän saapuu liki autioon kartanoon, jossa häntä vastassa on vain talon omituinen palvelusväki, mutta hänen veljensä on lähtenyt sieltä.

Talolla on omat synkät salaisuuksia, jotka eivät helposti anna paljastaa itseään. Jotakin tapahtui veljen edeltäjälle, ja jotakin on saattanut tapahtua myös Catherinen veljelle. Talosta on kuitenkin mahdoton lähteä, kun paksu sumu ympäröi sitä, ja niinpä Catherine ei voi kuin kääntää huomionsa taloon ja sen omituiseen palvelusväkeen.

”How far to Gethsemane?”

He tutted to himself, the space between his brows folding like an accordion. ”Two revelations and an epiphany? No, there has to be a shortcut… Two painful memories and a daydr–”

”Sixteen miles”, interrupted Miss Davenport. ”It’s sixteen miles away. We’ll arrive before dark.”

Under the Pendulum Sun

Romaanin maailma rakentuu paljolti sen henkilöhahmojen ja sisäisen kirjallisuuden varaan. Lukujen alussa on sitaatteja milloin Raamattuun, milloin muihin fiktiivisiin tai pseudofiktiivisiin teoksiin — on joskus vaikea sanoa, mihin Jeannette Ng on lisännyt omiaan, ja mitkä ovat peräisin jostakin todellisesta teoksesta, jonka hän on löytänyt keskiaikaa koskevien maisterinopintojensa aikana.

Ng hyödyntää akateemista taustaansa päätähuimaavasti tekstissään, ei niinkään juonen puolesta, vaan luomalla romaaniin illuusion pitkästä kirjallisesta perinteestä. Tätä kaikkea historiaa ja taustaa olisi halunnut tuntea lähemminkin, ja moni kirjan lukenut onkin sanonut kaipaavansa romaanille jatko-osaa.

Toisaalta Pendulum Sunin vahvuus on juuri sen avoimuudessa. Paljon maailmasta Gethsemanen ulkopuolella jää näkemättä, mutta samalla se mahdollistaa intiimimmän sukelluksen henkilöhahmojen psykologiaan. Lopputulos on tarina, jonka sisäinen jännite toisaalta kieltää lukijalta paljon, toisaalta mahdollistaa tarinan, joka erottaa sen vahvuudekseen muun historiallisen fantasian joukosta — Under the Pendulum Sun ei anna, mitä haluat, vaan vie sinut sinne, mikä on yhtä vierasta kuin sen asukkaat.

* * *

Mainittakoon vielä, että Jeannette Ng on poliittisesti hyvin aktiivinen muutoinkin kuin palkintoseremonioissa: hän on blogissaan käsitellyt scifi- ja fantasiagenrejen rodullisen tasa-arvon ongelmia ja perannut muutenkin esiin sellaisia epäkohtia tai normeja, jotka helposti jäävät kirjallisuuden faneilta huomaamatta.

Jeannette Ng kuuluu samalle kartalle N. K. Jemisinin ja Ursula K. Le Guinin kaltaisten aatteellisten, pelottomien naiskirjailijoiden kanssa, ja voin vaikka taata, että Ngistä kuullaan vielä paljon lähivuosina.

Nina Kokkinen: Totuudenetsijät

Akseli Gallen-Kallelan maalaus Ad Astra (1894-1864)

Akseli Gallen-Kallelan taiteessa on aina minulle ollut jotakin salaperäistä — jotakin, mitä en ole täysin pystynyt nimeämään. Maalaukset kuten Ad Astra tai Tuonelan joella sisältävät selvästi kätkettyä symboliikkaa: Gallen-Kallelalla on hyvin omatakeinen kuvallinen kielensä, jonka ymmärtämiseen tarvitaan enemmän kuin kuva itse.

Missä kuvaan tulee taiteen- ja uskonnontutkija Nina Kokkinen. Totuudenetsijät -kirjassa Kokkinen tuo uuteen valoon paitsi Gallen-Kallelan mystiset maalaukset, myös Hugo Simbergin ja Pekka Halosen taiteen ja valottaa näiden kolmen taiteilijan yhteyttä ajan esoteeriseen henkisyyteen.

Gallen-Kallela, Simberg ja Halonen olivat vuoroin myös vaikeuksissa sen vuoksi, ettei he maailmankuvaltaan täysin sopineet kristilliseen perinteeseen. Esimerkiksi Hugo Simbergin Johanneksen kirkkoon maalaamat alastomat pojat, jotka esittivät Jeesuksen opetuslapsia, olivat aikalaisilleen niin vieraat, että maalaus oli joutua sensuurin kohteeksi. Teos onneksi säilyi ja on nytkin nähtävillä Tampereella, yhdessä Simbergin muiden maalausten kanssa samassa kirkossa.

Usein esoteeriset aatteet ja laajemmin okkultismi mielletään jonkinlaisena kapinaliikkeenä yhteiskunnan valtavirtaa vastaan. Kokkinen kuitenkin osoittaa, kuinka Simbergin Köynnöksenkantajat kaltaiset teokset istuvat laajempaan hengelliseen keskusteluun omana aikanaan, ja myös, kuinka Gallen-Kallelan, Simbergin ja Halosen usein vaikeasti tulkittavat teokset olivat vilpittömän pohdiskelun ja pitkän työn tulosta. Viestit maalausten takana ovat hyvin pitkälle pohdittuja, ja niiden tulkinnoista on saatavissa paljon vielä nykypäivänä. Ne kuvaavat taiteilijoiden suhdetta elämään ja uskontoon, ja myös kysymyksiä, joita taiteilijat esittivät milloin jumalan suhteesta ihmiskuntaan, milloin omasta paikastaan elämän monimutkaisuudessa.

Kokkinen käyttää toistuvasti kirjassa termiä okkulttuuri kuvaamaan sitä laajempaa viitekehystä, jossa myös suomalaistaiteilijat toimivat. Termi yhdistää okkultismin ja kulttuurin ja korostaa tällä tapaa, että kyse oli laajemmasta keskustelusta, jota käytiin sanomalehtien palstoilla, ajan kirjallisuudessa, ja ajan maalaustaiteessa avoimesti:

Suomalaisten taiteilijoiden spiritualismiin ja esoteerisuuteen liittyvät kokemukset sijoittuvat aikaan, jolloin epävarmuuden ja pelon tunteet yhdistyivät kiihkeään edistysuskoon. Ristiriitaisten tunteiden taustalla mylläsivät muutokset, joiden pyörteeseen modernistuvat länsimaat joutuivat 1800-luvun kuluessa. Teollistuminen ja kaupungistuminen, perinteisten valtarakenteiden murtuminen, kansallisvaltioiden synty sekä tieteellisen maailmankuvan yhä tiukentuva ote olivat kaikki osa valtavaa muutosprosessia, joka hämmensi aikalaisia. Vuosisadan loppupuolella ristiriitaiset tunteet alkoivat kohdistua myös uskonnollisuuteen.

Totuudenetsijät

Totuudenetsijät onkin yhdistelmä kulttuurihistoriaa, taidehistoriaa ja uskontohistoriaa, jota maallikon on helppo lähestyä: Kokkinen paitsi tuo esiin maalausten taustoja, myös perustelee tulkintojaan runsaalla määrällä kuvamateriaalia, jolloin lukijan on helppo seurata perässä ja tehdä maalauksista myös omat tulkintansa.

Minulle liikuttavampia osuuksia ovat silti Akseli Gallen-Kallelan kirjeet, joista kuvastuu epävarma, usein yksinäinen taiteilija — suuria merkkiteoksia katsoessa on helppo unohtaa, että niiden varjossa on ollut oikea ihminen, joka nykyisestä suuren taiteilijan maineestaan huolimatta koki samat ilot ja pettymykset kuin kuka tahansa muukin.

* * *

Eräs erityisen kiehtova hahmo, joka esiintyy yhä uudestaan esiinTotuudenetsijöissä, on 1700-luvun lopulla elänyt mystikko Emanuel Swedenborg. Swedenborgin vaikutusta länsimaiseen ajatteluun on vaikea yliarvioida, ja Kokkinen nostaa esiin yllättäviäkin paikkoja, joissa Swedenborgin ajattelu ilmenee. Kuka olisi esimerkiksi voinut arvata, että okkulttuuri on sidoksissa myös Oscar Wilden tuotantoon?

Swedenborg uskoi, että ihminen tekee maallisen elämänsä aikana valintoja, jotka muuttavat hänen sisäistä ihmistään joko enkelin tai pirun kaltaiseksi. Muutos käy ilmeiseksi maallisen elämän päättyessä. [–]

Simbergiä ajatellen kiinnostavan lähteen kyseiseen ajatusmaailmaan tarjoaa myös Oscar Wilden tunnetuimpiin lukeutuva romaani, Dorian Grayn muotokuva (The Picture of Dorian Gray), joka julkaistiin ensimmäisen kerran vuonna 1890. [–] Wilden teos popularisoi swedenborgilaisen käsityksen sisäisestä ihmisestä ja sen muuntumisesta elämässä tehtyjen valintojen perusteella. Dorianista maalattu teos on ihmisen sisäisen olemuksen ja sielun paljastava muotokuva, joka piirtyy syntisen elämän seurauksena paholaismaiseksi.

Totuudenetsijät

Löysin Swedenborgiin liittyen myös Kokkisen mainitsemana vuodelta 1834 peräisin olevan romaanin, jonka sivuilla seikkailee androgyyni enkeli ja tämän kaksi rakastajaa, mies ja nainen. Tämä Honoré de Balzacin hämmentävä, filosofinen, yllättävän mukaansatempaava (jos sietää henkilöhahmojen pitkiä luentoja Emanuel Swedenborgin suuruudesta) romaani Seraphita on luettavissa Project Gutenbergistä ainakin englanniksi. Varoitus, iästään huolimatta teos saattaa hyvinkin saada lukijansa punastumaan!

Kuvia Tarvaspään näyttelystä. Maalaukset ovat Akseli Gallen-Kallelan Kosmos sekä Hugo Simbergin Unikko. Kosmos on esityö freskoon, joka Gallen-Kallela teki Porissa sijaitsevaan Juséliuksen mausoleumiin. Mausoleumi on avoin yleisölle osan aikaa vuodesta. Simbergin maalaus taas kuuluu Pohjanmaan museon omistamaan taidekokoelmaan.

Pidän itseäni onnekkaana, kun ehdin käydä Kokkisen kuratoimassa Sielun silmä -näyttelyssä Akseli Gallen-Kallela -museossa vain päiviä ennen näyttelyn loppumista. Esillä oli taidetta niin Akseli Gallen-Kallelalta kuin Simbergiltä ja Haloselta, ja ainoa harmistukseni on, etten kärsimättömyyttäni malttanut kiertää museota oppaan kanssa. Toisaalta ehkä kokemus oli vapaampi, kun taulujen pariin sai jäädä tekemään tulkintojaan — tietäen, että selitykset saisi rauhassa lukea myöhemmin omalta kotisohvaltaan.

Museossa oli myös ilo huomata, kuinka okkultuuri on yhä elävä osa yhteiskuntaamme: kuvassa yllä kattoon on kiinnitetty kymmeniä jollei satoja lappuja, joihin museon kävijät olivat kirjoittaneet omia mystisiä kokemuksiaan. En kirjoittanut omaani, vaan taidan sen sijaan taidemuseossa seuraavan kerran pysähtyä Gallen-Kallelan, Simbergin ja Halosen teosten äärelle pidemmäksi aikaa. Haluan myös lukea Totuudenetsijät uudestaan vielä moneen otteeseen — hyvän museonäyttelyn tavoin kirja jätti itsestään vielä paljon löydettävää.

* * *

Ad Astran tarinan voi muuten lukea suoraan Akseli Gallen-Kallela -museon sivuilta. Samalla saa myös maistiaisen Gallen-Kallelan siteistä ajan esoteeriseen kulttuuriin: https://www.gallen-kallela.fi/kuollutlemminkainen/adastra/


Serafia Alho

Olen kynäniekka, kirja-addikti ja historiahirmu - yleisutelias eklektikko, jonka työhuone on täynnä pieniä löytöjä maailmalta. Kun en kirjoita mytologiasta fantasiaa tai ahmi muinaista klassikkorunoutta, minut voi nähdä vilaukselta lähimmässä luonnonmetsässä.

0 kommenttia

Vastaa

Avatar placeholder

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *