Niin se oli syys

Serafia Alho /

Aika, se ei odota ketään. Syksy ja talvi pyörteilivät ohi sellaisella vimmalla, että ei vain kuin hatusta kiinni ja odottamaan tyynempää ilmaa. Tavoitteeni oli editoida syksyn mittaan, mutta huomasin varsin pian, etten luentojen ja ryhmätöiden lomassa pystynyt pitämään kokonaista romaania tuoreena muistissa. Olen nyt järjestänyt aikatauluni niin, että muullekin kuin yliopisto-opinnoille jää aikaa, mutta melkoinen tämä pyöritys on ollut. Äskenhän oli heinäkuu?

Sain esilukijoiltani mittaamattoman arvokasta palautetta (kiitokset erityisesti Tapiolan kirjaston betalukijapalvelulle) jonka perusteella olen pystynyt muokkaamaan tekstiä oikeaan suuntaan. Oli myös aivan suunnaton ilo tulostaa teksti ensimmäistä kertaa paperille ja pidellä sitä aitona esineenä kädessään. Seuraavina päivinä sivut täyttyivät toki punakynämerkinnöistä, mutta se ei ole vähentänyt niistä saamaani tyydytystä. Moni asia on ollut helpompi hahmottaa, kun tekstiä voi lukea kuin painettua kirjaa.

Kirjoitin uudenvuoden aikana uuden outlinen, jonka pohjalta tulen editoimaan seuraavan version. Uusi tavoite on saada käsikirjoitus valmiiksi maaliskuussa — ennen seuraavan yliopistoperiodin alkua, jos vain pystyn.

Palautteen perusteella olen leikkaamassa tarinasta rönsyjä pois, mutta myös lisäämässä jonkin verran uutta. Monet kohdat, joista aavistin, että ne ehkä aiheuttaisivat ongelmia, osoittautuivat juurikin ongelmallisiksi. Tässä esilukijoiden palaute on ollut korvaamatonta, koska olen saanut lisää luottamusta siihen, että vaistoni on tekstin suhteen oikeassa.

En epäonnistunut. Löysin 2 000 keinoa, miten hehkulamppu ei syty. Tarvitsin vain yhden keinon saadakseni sen syttymään.

Thomas Edison

Palautetta odottaessani luonnostelin muutaman novellin, mutta mikään niistä ei vetänyt minua niin paljoa mukaansa, että olisin halunnut tällä hetkellä uhrata niiden editointiin aikaa. Yksi niistä vaikuttaa silti lupaavalta, joten tavoitteeni on viimeistellä se myöhemmin tänä vuonna. Novellien kirjoittaminen on taitolaji, jota yritän yhä ymmärtää.

Uusia julkaisuja

Käsikirjoituksen tilan huomioon ottaen tuntuu ironiselta kirjoittaa kirjoittamisesta. Minulta tilattiin joka tapauksessa NaNoWriMon yhteydessä artikkeli Tapiolan kirjaston Kirjoitan-lehteen (lue numero 2/2018 tästä), joten jaoin oppimiani asioita sprinttiluontoisesta kirjoittamisesta — ottaen huomioon myös sellaiset, jotka eivät harrasta NaNoWriMon tapaisia kirjoittamishaasteita.

Lehtiformaatin vuoksi jätin käyttämäni lähteet mainitsematta, mutta valikoin tähän joitakin, jotka laajentavat joitakin artikkelissa tekemistäni ylimalkaisimmista väitteistä. Puhuin muun muassa terveellisestä ruokavaliosta vain ohimennen, vaikka aiheesta saisi kokonaisen artikkelin jo itsessään. Olkoon tämä siis eräänlainen liiteosa, joka toimii lähtökohtana sille, mitä tiede nykyään luovuudesta tietää.

Luovuuteen ja tuottavuuteen liittyviä artikkeleita:

Syksyllä luettua

Kirjallisuustieteen opinnot ovat siitä ihana asia, että ne pakottavat lukemaan oman mukavuusalueensa ulkopuolelta. Suomalainen kirjallisuus on minulle vieraampaa kuin toivon, joten kirjallisuustiede on ollut tervetullut keino työntää minut vieraiden kirjojen ja kirjailijoiden pariin.

Tekstin tieteellinen analyysi on erilaista kuin tarinankerronnan teoria, mutta huomasin hyötyväni siitä, että olen tottunut tarkastelemaan tarinoita kriittisin silmin. Olen toisaalta huomannut, että minun on nykyään vaikeampi nauttia romaanien lukemisesta kuin ennen, mikä ehkä selittää, miksi nykyään vapaa-ajallani valitsen kirjoja, jotka suorastaan vaativat kriittistä lukemista tullakseen ymmärretyiksi.

Innostuin lainaamaan keon klassikkoteoksia, kun minun oli tarkoitus lainata yksinomaan Eeva-Liisa Mannerin runokokoelma. Näistä kaikkein riemastuttavimmaksi osoittautui pronssikautiseen Ugaritiin sijoittuvat jumalmyytit, joissa esiintyvät sankarit myöhemmin tekevät cameoita Raamatun Vanhassa Testamentissa. Tunnetuin näistä lienee hedelmällisyyden jumala Baal, joka Ugaritin jumaltaruissa osoittautuu melkoiseksi veijariksi. Tarut kääntäneet Tapani Harviainen ja Aarre Huhtala ovat tehneet erinomaista työtä säilyttääkseen alkuperäistekstin hengen uhraamatta ymmärrettävyyttä, ja jäin kaipaamaan tarinoita lisää — mikä tietysti tämän ajan teksteissä merkitsee, että jonkun täytyy löytää Lähi-Idästä savitaulun, joka ilmenee aiempien myyttien jatko-osaksi.

Gilgameshin tarusta näitä on itse asiassa viime vuosina löydettykin. Nyt lukemani painos oli vuodelta 1980 (ja sisälsi niin upeat kuvitukset, että pyysin sitä joululahjaksi), joten siinä aivan uusimpia lisäyksiä ei ollut, mutta kuningas Gilgameshin ja hänen ystävänsä Enkidun tarina tunnetaan melko hyvin pääpiirteiltään.

Kertomuksen alussa jumalat luovat Enkidun, koska kuningas on jatkuva riesa alamaisilleen ja tarvitsee muuta ajateltavaa. Enkidussa Gilgamesh saa vertaisensa kumppanin, ja miehet lähtevät yhdessä suorittamaan urotekoja. Ystävyys on niin vahva, että Enkidun kuollessa Gilgamesh yrittää tuoda tämän takaisin tuonelasta, mutta kuten kreikkalaisessa mytologiassa Orfeus myöhemmin epäonnistuu rakastetun Eurydiken palauttamisesta katsomalla taakseen, Gilgameshin inhimillinen heikkous estää häntä pelastamasta Enkiduta.

Mielenkiintoisinta on, että Enkidu tulee maailmaan puhetta ymmärtämättömänä villimiehenä, jonka eläimet katsovat yhdeksi heistä. Vasta yö (tai uusien fragmenttien valossa mahdollisesti kolme) Gilgameshin lähettämän prostituoidun kanssa kuorii Enkidusta sivistyneen ihmisen. Olen monet kerrat miettinyt, mitä tämä merkitsi muinaisille mesopotamialaisille. Miksi juuri usean tunnin kestävä rakastelu teki Enkidusta ihmisen? Olemmeko me ihmisiä vain yhteydessä muihin ihmisiin, ja yksin eläinten kaltaisia?

Luen hiljakseen myös Risto Pulkkisen ja Stina Lindforsin Suomalaisen kansanuskon sanakirjaa, Uno Harvan Suomalaisten muinaisuskoa sekä Lauri Simonsuuren toimittamaa Myytillisiä tarinoita.

Jälkimmäistä olen lukenut hitaasti jo siksi, että vanhat suomalaiset kansantarinat osaavat olla aivan vertahyytäviä. Myytillisten tarinoiden kertomukset on tallennettu sanasta sanaan sellaisina kuin ihmiset ovat ne tutkijalle kertoneet, joten ne käyvät aivan eri lailla tunteisiin kuin aihetta selostavat tietokirjat. Kertojien oma ääni saa tarinat uppoamaan sen järjellisen tietoisuuden ohi, joka sanoo, ettei variksen näkeminen pihapiirissä todella merkitse kuolemaa. Mielikuvitus on ihana ja hirveä asia!

* * *

Jos muistaisin, kuka tämän vuoden Finnconissa suositteli V. E. Schwabin A Darker Shade of Magic -fantasiakirjaa Urbaani fantasia -paneelissa, kiittäisin tätä vuolaasti. Teos on suomalaisten lukijoiden onneksi tulossa tänä keväänä Karistolta suomeksi nimellä Magian syvempi sävy, ja riemastuttavasti vielä niillä upeilla kansilla, joita käytettiin englanninkielisessä uusintapainoksessa.

A Darker Shade of Magic kertoo kolmesta rinnakkaismaailmoissa sijaitsevista Lontoista, jotka muinoin ovat olleet yhteydessä toisiinsa, mutta joiden välillä vain harvat enää kulkevat. Reittien katkettua myös maagiset voimat ovat häviämässä muualta kuin Punaisesta Lontoosta, ja Kell-nimisen miehen tehtävä on suojella Punaista Lontoota rinnakkaiskaupunkien asukkaiden ahneudelta.

Työ vaikeutuu eräänä päivänä moninkertaiseksi, kun Kellin käsiin lankeaa esine, jota ei pitäisi olla olemassakaan. Maaginen kivi on peräisin neljännestä Lontoosta, jonka luultiin olevan ikuisesti suljettu kolmelta muulta. Miten Kell voi palauttaa kiven maailmaan, johon hänellä ei ole pääsyä, ennen kuin kilpailevien Lontoiden kätyrit saavat kiven käsiinsä ja aiheuttavat sillä mittaamatonta tuhoa?

Tiesin heti ensimmäisellä sivulla, että pitäisin tästä kirjasta. Romaani avautuu seuraaviin sanoihin:

Kell wore a very peculiar coat.

It had neither one side, which would be conventional, nor two, which would be unexpected, but several, which was, of course, impossible.

The first thing he did whenever he stepped out of one London and into another was take off the coat and turn it inside out once or twice (or even three times) until he found the side he needed. Not all of them were fashionable, but they each served a purpose. There were ones that blended in and ones that stood out, and one that served no purpose but of which he was just particularly fond.

So when Kell passed through the palace wall and into the anteroom, he took a moment to steady himself—it took its toll, moving between worlds—and then shrugged out of his red, high-collared coat and turned it inside out from right to left so that it became a simple black jacket. Well, a simple black jacket elegantly lined with silver thread and adorned with two gleaming columns of silver buttons. Just because he adopted a more modest palette when he was abroad (wishing neither to offend the local royalty nor to draw attention) didn’t mean he had to sacrifice style.

V. E. Schwab: A Darker Shade of Magic

Rakastan, rakastan, rakastan tämän kirjasarjan estetiikkaa. Rakastan sen kerronnallisia sävyjä, sen maailmankuvaa ja henkilöhahmoja. V. E. Schwabin tyyli on niin lähellä omaa sielunmaisemaani, että tuntuu kuin joku olisi kurkistanut pääni sisään ja välittänyt näkemänsä paperille paremmin kuin itse koskaan pystyn.

Henkilökohtainen estetiikkani ei yleensä välity kertomissani tarinoissa, mutta Schwab osoittaa, että sen tekeminen hyvin on täysin mahdollista. Rakastan itsevarmuutta, joka tekstistä välittyy. Rakastan siinä niin montaa asiaa, että annan sinne kaikki puutteet anteeksi.

Mielipiteeni kirjasta on auttamattoman epäobjektiivinen, ja sehän vasta ihana tunne onkin. Uskallan silti suositella sarjaa lämpimästi kaikille, jotka pitävät seikkailukirjallisuudesta. Törmään harvoin tarinoihin, joita voisin varauksettomasti suositella varsinkaan teini-ikäisille pojille, mutta tämä on ilahduttava poikkeus. Kirja on tulossa ainakin Helmet-kirjastoihin lähikuukausina, eli nyt on hyvä hetki asettaa itsensä varauslistalle!

Inspiroivaa historiaa

On melkein käsittämätöntä, kuinka kaunista arkkitehtuuria Helsingissä on, mutta joka jää ihmisiltä valtaosin näkemättä. Hautausmaiden tapaan monet näistä paikoista eivät ole sellaisia, että voisin hyvällä omatunnolla suositella niitä varsinaisiksi turistikohteiksi, mutten myöskään osaa puhumatta niistä.

Lähdin etsimään Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran kirjastoa luennoisijan neuvottua minua etsimään erästä kurssikirjaa sieltä. Perillä löysin kiistattoman uuden suosikkipaikkani Helsingissä, kun saavuin henkeäsalpaavaan aulaan, jota ei voi kutsua muuksi kuin suomalaisen kirjallisuuden temppeliksi. Katon maalaukset ympäröivät kulttuurimme jättiläisten nimiä: Lönnrot, Runeberg…

Tiesittekö, että sana ”kirjallisuus” kehitettiin nimenomaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran perustamista varten?

Totta puhuen jo tieto siitä, että olin astunut saman katon alle kansanrunousarkiston kanssa, olisi sekin riittänyt herkistämään minut. Paikan ylevyydestä huolimatta kirjaston henkilökunta oli tavattoman avuliasta ja sai minut tuntemaan itseni tervetulleeksi, kun lähestyin neuvontapistettä niin kuin toinen lähestyisi katedraalin alttaria. En voi vieläkään käsittää, että minulla on SKS:n kirjastoon kelpaava kirjastokortti, jonka turvin voin milloin tahansa palata kysymään neuvoa, kun seuraavan kerran etsin vastausta kiperään kielelliseen kysymykseen. Ja kaikki tämä tapahtui vain, koska tulin kysyneeksi, saako Runousopin perusteita muualtakin kuin yliopistollisesta kirjastosta.

Mahtaisiko SKS:n henkilökuntaa haitata, jos joku istuu vähäksi aikaa kirjoittamaan aulan suurmiesten keskuteen?

* * *

Kun on puhe kansallisista aarteista, täytyy samaan hengenvetoon kehua toistakin tuomiokirkon kyljessä sijaitsevaa kirjastoa. Käyn usein Kansalliskirjastossa ollessani ohikulkumatkalla, koska nautin rakennuksen kansallisromanttisesta dramatiikasta.

Olen ylpeä itsestäni, etten vielä ole langennut hypistelemään hyllyillä olevia teoksia. Vanhat nahkaan sitotut kirjat tuovat salille aivan omaa sharmiaan, eikä ottamani valokuva millään riitä välittämään kattokupolin majesteettisuutta.

Kuinka tätä näkyä voisi olla rakastamatta?

Seuraavassa salissa saavutaan jo modernimpaan maailmaan, mutta sisääntulo pitää sisällään kaiken, mitä bibliofiili tarvitsee. Kansalliskirjaston kokoelmien arvosta kertoo se, että ovella on vartija, jonka tehtävä on valvoa ettei kirjastosta viedä mitään.

Kansallismuseo

Toinen kansallisromanttinen helmi Helsingissä, Kansallismuseo, on minulle säännöllinen inspiraation lähde tehdessäni taustatyötä tarinoita varten. Koska museon toivomus on, ettei esineistä otettuja kuvia jaettaisi verkossa, jätän referenssikuvani jakamatta, mutta suosittelen mitä lämpimämmin tutustumaan museossa näytteillä olevaan esineistöön. Museossa pidettiin viimeksi näytillä joitakin vallan uskomattomia pronssikautisia kultakoruja, jotka jo itsessään tekevät käynnistä sen arvoisen.

Olin kerrankin paikalla, kun valo osui museon lasi-ikkunaan juuri oikeassa kulmassa!

Kansallismuseon kiehtovin nähtävyys on Levänluhdan lähteestä löydettyjen ihmisten luut. Rautapitoisen veden punaiseksi värjäämät jäännökset — monien mukaan ihmisuhreja — ovat herättäneet kysymyksiä jo vuosia, ja ovat ilmeisesti kutkuttaneet toisenkin kirjoittajan mielikuvitusta, koska Marko Hautalalta tuli juuri Leväluhta-niminen kauhuromaani.

Soihin on haudattu rikollisia ympäri Pohjois-Eurooppaa (tapa on tietääkseni ollut erityisen yleinen Iso-Britanniassa), ja olen utelias tietämään, löydetäänkö luille koskaan yksiselitteistä selitystä. Olen tietysti jo rakennellut mielessäni tarinan, mitä minun mielestäni tapahtui, mutta on niin paljon, mitä emme vielä tiedä Suomen pronssi- ja rautakausien kulttuureista.

Viimeisin tutkimustieto on, että Levänluhdan kalmistoon haudatut olivat geneettisesti lähellä nykypäivän saamelaisia, mikä herättää aivan uusia ja jännittäviä kysymyksiä. Levänluhtaa on viime vuosina tutkittu paljon, joten vastauksia on ehkä tulossa. Niitä odotellessa!

Sommelon rautakautinen kylä

Olen paljosta velkaa Sommelo ry:n historian elävöittäjille, jotka tänä kesänä kärsivällisesti vastailivat kysymyksiini Suomen rautakaudesta ja elämästä ilman nykyajan mukavuuksia. Sommelo ylläpitää rautakautisten asuinrakennusten lisäksi myös muinaisia käsityötaitoja, enkä voi kyllin kiittää opastuksesta, jota sain arjen pieniin yksityiskohtiin.

Olen kokenut jonkin verran huonoa omatuntoa siitä, etten ole päässyt palaamaan Pukkisaareen syksyn jälkeen, koska rautakautisen kylän rakennukset tarvitsevat vapaaehtoisia huolehtimaan niistä. Sommelo järjestää talkoopäiviä, joihin kuka tahansa on tervetullut, ja olisi minusta vain oikeus ja kohtuus, että kannan oman korteni kekoon kiitokseksi.

Korsista puheen ollen. Rakennusten kohtalo on riippuvainen myöskin materiaaleista, joilla ne voidaan kunnostaa. Sommelo luettelee verkkosivuillaan korjauksiin tarvitsevansa materiaalit, joihin kuuluu mm. kuvaamani talon kaislakaton tilkitsemiseen tarvittavat ruokolyhteet (katossa on valtava reikä, joka päästää sateen sisään). Jos siis satut omistamaan metsää tai rantaa, käy tutustumassa kylän materiaalitarpeisiin! Sommelo tekee arvokasta työtä tehdäkseen historiaa tutummaksi niin aikuisille kuin lapsille, ja kylää käytetään mm. koululaisten opetuksessa.

Sommeloon voi myös ottaa yhteyttä, jos haluaa itse kokeilla rautakauden elämää viikonlopun ajan. Minulle kerrottiin, että aikakauteen sopivia vaatteita on usein mahdollista lainata, minkä kuuleminen madalsi oma kynnykseni huomattavasti. Ehkä minutkin siis löytää tänä vuonna keittämästä papukeittoa.

Mutta sitä ennen täytyy kirjoittaa.


Serafia Alho

Olen kynäniekka, kirja-addikti ja historiahirmu - yleisutelias eklektikko, jonka työhuone on täynnä pieniä löytöjä maailmalta. Kun en kirjoita mytologiasta fantasiaa tai ahmi muinaista klassikkorunoutta, minut voi nähdä vilaukselta lähimmässä luonnonmetsässä.

0 kommenttia

Vastaa

Avatar placeholder

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *