Ja sitten on haudanhiljaista

Käsikirjoitus on valmis ja jo esilukijoilla! Minua jännittää aivan suunnattomasti, koska tämä on ensimmäinen kerta, kun olen päästänyt romaanin käsistäni tällä tavalla. Olen kirjoittanut kirjoja valmiiksi ennemmin, mutta piilottanut ne kelpaamattomina pöytälaatikkoon. Tähän käsikirjoitukseen luotan.

Silti, tieto siitä, ettei tarina ole enää yksinomaan omani, vaan että muut jakavat sen kanssani ja muodostavat siitä mielipiteensä, on uusi ja oudolla tavalla vapauttavakin. Kuten olen ohimennen maininnut ennen, en ole erityisemmin kirjoittanut novelleja, joten minulla ei ole samaa kokemusta lyhyiden tekstien julkaisuista kuin useimmilla muilla spekulatiivisen fiktion kirjoittajilla. Joku voisi sanoa minun kiivenneen perse edellä puuhun, ja ehkä olenkin. Joskus pohdin, menetänkö jotakin sillä, etten ole päässyt sisään Suomen kirjavaan novelliskeneen, mutta aikaa on. Joka tapauksessa, sen seurauksena romaanin edistyminen näin pitkälle on iso asia.

Elokuussa selviää, mitkä osat tekstistä täytyy vielä korjata. Toivon juonellisten muokkausten olevan nyt pääosin takanapäin ja voivani enää keskittyä kielen ja narratiivin hiomiseen. Tavoitteeni on lähettää käsikirjoitus myötämieliselle kustannustoimittajalle ennen vuodenloppua. Lokakuussa, jos mahdollista. Mutta teksti on pitkä, yli 400 liuskaa, eikä sellaista nivaskaa editoida hetkessä.

Urakoin juhannuksen yli sukulaisen mökillä aamusta iltaan. Ehti siinä saunoakin ja polttaa kokkoa, mutta työtä se oli eikä juhlimista. Onneksi mieheni täti perheineen on yksi suurimpia tukijoitani, joten he ymmärtävät hullua käytöstäni. Korvauksena he haluavat tietenkin oman kopion kirjasta, kun se tulee painosta, joten toivon jo heidänkin vuoksensa, että vaikein on nyt takanapäin.

Aivoni sulkivat itsensä viikoiksi täysin kirjoitusurakan ollessa takana. Olen jäljessä opinnoistani — olen oikeastaan jäljessä koko muusta elämästäni. Mutten osaa olla ajattelematta käsikirjoitusta ja haaveilematta, että pääsen pian näkemään tekstin kansien välissä. Kevään intensiivisen luovan työskentelyn jälkeen on vaikea palata mitään normaalia muistuttavaan.

En enää edes muista, mitä ihmiset tekevät kesälomalla, koska muina vuosina olen kirjoittanut, kirjoittanut ja vain kirjoittanut.

Jos haluaa kesän tunnelmaan, parempaa paikkaa siihen ei kuitenkaan olekaan kuin Porvoo. Porvoo on mahdollisesti Suomen kaunein kaupunki, ja sateisesta säästä huolimatta siellä oli riemu kulkea. Vanha kaupunki on tietysti tunnetusti turistikohde, mutta harvempi tuntuu tietävän Porvoon hautausmaan myös olevan kiehtovimpia kokoelmia suomalaista historiaa. Monet vanhat hautakivet ovat 1700-luvulta, ja alueella on syrjäisellä paikalla jopa keskiajan ruton uhrien muistomerkki. Hautausmaalla on poikkeuksellisen paljon aatelisia, sivistyneistöä ja merimiehiä — mikä Porvoon tuntien on toki vain odotettavaa.

Täällä löytyy myös joitakin Suomen kulttuurihistorian tärkeimpiä nimiä. Merkittävin on tietenkin kansallisrunoilijamme Runeberg, jonka haudalla käyminen muistuttikin näin pian tekstin loppuun kirjoittamista jonkinlaista pyhiinvaellusta.

Kävin muinoin jättämässä myös Aleksis Kiven haudalle Tuusulassa kolikon. Sääli, että Minna Canthin hauta on kaukana Kuopiossa, mutta Porvoossa lepää sentään myös WSOY:n perustaja Werner Söderström. Muita merkittäviä hahmoja ovat muun muassa Havis Amanda -patsaan veistäjä Ville Wallgren, jonka hauta lienee dramaattisin koko Porvoon hautausmaalla. Hautapatsas on Wallgrenin itsensä piirtämä ja pysäyttää minut joka kerta, kun kuljen sen ohitse.

Voisin tarinoida hautausmaan ihmeistä loputtomiin! Olen käynyt siellä kävelemässä jo yli kymmenen vuotta ja löydän sieltä joka kerta uusia kysymyksiä ja ihmeitä. Ihminen jättää itsestään elämässä jälkeen niin kovin vähän, mutta satojen vuosien takaiset hautakivet antavat kosketuspinnan ihmisten ajatuksiin ja arkeen.

Hautausmailla on turistikohteena toki huono maine: ne ovat pyhää maata, jonne ei mennä huvikseen, vaan kunnioittamaan kuolleita. Itse nautin nimenomaan hautausmaiden hiljaisuudesta. Arki jää siellä taakse ja myös oma elämä näyttäytyy siellä erilaisessa kulmassa. Asiat saavat oikean perspektiivinsä. Sitä juuri kesälomalla kaipaan, kun takana on viikkokaupalla kiirettä ja stressiä. Hautausmaalla aika hiipii, eikä harpo. Outoa kyllä se helpottaa hermostuneisuutta, kun odottaa tulevaisuutta.

Syksy on toivottavasti iloisen kiireen aikaa, kunnes odottaminen alkaa uudestaan. Siihen asti taidan seurata J.S. Meresmaan esimerkkiä ja heittäytyä riippumattoon.